Hetkiä vuosikymmenen varrelta

Blogin ensimmäisistä sanoista on kulunut kohta jo viisi vuotta. Tarinoin tunnelmia kevättalven reissusta Kvaloyalle ja sysäsin valikoiduin kirosanoin alkuun nykymuotoisen Revontulia-blogini. Olin kuopannut blogin vanhan version jo vuosikausia aikaisemmin yhdessä reppureissausharrastukseni kanssa. Kiertelin milleniumin vaihtumisen jälkeen usean ikäpolveni edustajan tavoin maailmaa kengännauhabudjetilla ja kirjoitin ajatuksiani ajan pysähtymisestä Siperian junaradalla, öistäni Kaakkois-Aasian kahden dollarin hostelleissa ja koti-ikävästä Pekingissä. Sitä blogia luki varmaan lähinnä äitini ja yks työkaverini Minttu.

Tämän blogin lukijakunta sen sijaan on saavuttanut jo yhteensä kymmeniä tuhansia kävijöitä. Koska äitini jännittää kiipeilyharrastustani ja Minttu taas tuskin yksin jaksaa päivittää sivuani ihan niin ahkerasti on uskottava, että tarinani ovat kiinnostaneet muitakin. Kulunut vuosi on ollut kirjoittamisen osalta hiljaisempi, mutta blogin elävän jatkossakin jossain muodossa. Olenhan pitänyt blogia (tai Instaa) jo kohta kaksikymmentä vuotta. Blogin kirjoittamisessa pätee kuitenkin samat lainalaisuudet kuin kiipeilyssä. Mitä vähemmän kirjoitan, sitä enemmän sanani sakkaavat, eivätkä kirjaimet löydä järjestystä, johon olisin tyytyväinen.

Olen kirjoittanut blogin jokaisena vuotena ”Vuoden Päivät” postauksen, jossa olen fiilistellyt mennyttä vuotta. Näppiskohmelosta johtuen päätin tänä vuonna poimia teille muutamat kuvat kuluneen vuosiKYMMENEN varrelta.

Hyvää uutta vuotta kaikille! Nähdään ensi vuonna kivillä ja kallioilla!


Treeline_Intro-4

2011 syksyllä vietin ystäväni Lauran kanssa noin kuukauden Nepalissa Annapurna Circuitilla ja Chitwanin Kansallispuistossa. Reissu oli ensimmäinen matkani Nepaliin ja ihastuin ikihyviksi ylhäiseen Himalajan vuoristoon. Yhdessä monista majataloistamme oli yöllä pakkasta ja nukuin tiukasti makuupussiini käpertyneenä. Avasin aamulla huoneemme hieman vinksallaan olleen ikkunan ja sieltä pilkisti pilvetön taivas sekä majesteettinen Annapurna. 2011 ei vielä samalla tavalla puhuttu kestävästä matkailusta. Vaikka uskon ehkä naivisti Chitwanin Kansallispuiston eko-majoituksemme olleen kohtuullisen eettisesti toimiva huomasin ilokseni, että siellä on sittemmin lopetettu elefanttisafarit, jollaisella mekin (tiedostamattomuuttamme) olimme.

Vuosikymmen-10.jpgTreeline_Intro-11

2013 frendini Juha ehdotti, josko lähtisin mukaan talvikiipeilyretkelle Rjukaniin. Olin kiivennyt paria Aasian reppureissulla ylös räpiköimääni reittiä lukuunottamatta lähinnä Suomessa, eikä mulla ollut aavistustakaan tulevasta. Pari kuukautta ennen reissua mulle puoliksi vitsaillen ilmoitettiin, että voisit Liisa opetella ennen lähtöä liidaamaan jäätä. Sen tein, mutta multipitch-kiipeilystä mulla ei ollut käsitystä. Sami opetti mut tasapainottamaan ankkureita Rjukan Hyttebyn portaissa ja ensimmäinen pitkä jääputoukseni oli To menn og foster, WI4. En uskaltanut edes juoda tarpeeksi vettä pitkäksi venyneen päivän aikana, koska en tiennyt miten tytöt käy multipitchillä pissalla.

IMG_4427Treeline_Intro-16

Samana kesänä 2013 tein Rjukanin reissusta innostuneena elämäni ensimmäiset kiipeilyreissut Pohjois-Norjaan ja Alpeille. Näin Hyttebyssä videon, jolla Aholan Antti kiipesi Bara Blåbär-nimistä reittiä ja halusin ehdottomasti päästä Lofooteille. Reissuni Norjaan alkoi vähän epäonnisesti. Matkalla SAS hukkasi mun tavarat ja nukuin pari yötä Bodon lentokentällä niitä odotellessa. Lopulta SAS toimitti mun rinkan ja silloin vielä uutuuttaan hohtaneen trädiräkkini hikiseen Klattrecafeen (tuolloin siellä sai käydä vielä suihkussa). Kiipesin Lofooteilla parin ihanan Helsinkiläisen kanssa ja olin mukamas porukan kokenein. Ehhehe.

Sittemmin olen viettänyt Norjassa joka vuosi yhteensä ainakin kuukauden.

Treeline_Intro-19Treeline_Intro-24

2013 kävimme Suvin kanssa harjoittelemassa lähestymistä Patagoniassa. Vaelsimme kolmisen viikkoa Fitz Royn ja Torres Del Painen kansallispuistoissa. Tuuli oli käsittämättömän kova, mutta maisemat upeita. Patagoniassa sataa melko paljon, mutta jouluaaton aamuna teltasta noustessani Fitz Royn massiivi avautui edessäni. En meinannut uskoa silmiäni ja niinpä kävin katsomassa vielä uudestaan oliko taivas tosiaan kirkas ennen kuin kävin herättämässä Suvin. Söimme Patagoniassa viikkokausia Knorrin pussipastaa. Tuon reissun jälkeen en ole koskenutkaan kyseiseen sapuskaan ja reipastuin tekemään retkiruoat itse. Onneksi! Haaveilin sittemmin pitkään myös kiipeilyreissusta Patagoniaan, mutten ole enää alkuunkaan varma tulenko sellaista koskaan toteuttamaan. Aika näyttää.

Treeline_Intro-25

Samalla reissulla 2014 yritin vaeltaa Aconcagualle. Lumivyöryvaara ja kovat tuulet estivät huiputuksen. Opin reissussa kuitenkin jotain kovin olennaista – korkeat vuoret ja retkikunnat ei ole mun juttu. Pidän enemmän teknisistä haasteista, joten unohdin tuon reissun jälkeen kokonaan ylävuoristot ja keskityin kalliokiipeilyyn. Toinen ongelma oli kaupallisen retkikunnan luonne. Korkeassa ilmanalassa oli mukana porukkaa, joita mielestäni ei retkikunnan järjestäjän olisi pitänyt sinne päästää. En pitänyt ajatuksesta, että olin lähtökohtaisesti vaarallisissa olosuhteissa, mutten ollut itse ollut vastuussa päätöksistä. Minulle on nykyään merkityksellistä, että saan suunnitella omat seikkailuni ja vastata niiden onnistumisesta alusta loppuun saakka. Kun määritän tavoitteet yhdessä reissuseurani kanssa ja vastaan omilla valinnoillani niiden onnistumisesta tai epäonnistumisesta luon oikeasti itseni tahtisia ja näköisiä seikkailuita.

On ilo huomata, että kuvan kuteet on pipoa lukuunottamatta kaikki vielä kovassa käytössä. Pipokin varmasti olisi, mutta se kutistui pesussa.

Treeline_Intro-33Sukellus_2

2014 kesällä kiertelimme Islannissa ja kuljimme läpi Laugavegurin maagisen upean vaelluksen. Olin tässä vaiheessa kiipeillyt jo hieman enemmän ja tottunut kantamaan Olhavallekin räkin, köyden, teltan, makuupussin, mutteripannun sekä viinit. Olikin ihmeellistä kävellä kun mieheni tunnollisesti kantoi teltan ja keittimen ja mulla oli repussa lähinnä makuupussi, kuiva paita ja parin päivän ruuat. Tajusin tuolloin ensimmäistä kertaa, että fast and light on todella mun juttu. Vaelluksen lisäksi kävimme Islannissa sukeltamassa mannerlaattojen välissä. Asiaan perehtyneet huomannevat kuvasta mun upean ”merihevostrimmin”.

Annoin muuten yllä olevan kuvan aikanaan Ospreylle ihan pilkkahintaan. Sen jälkeen olen onnistunut vähän paremmin arvottamaan juttuni, ellen sitten tarkoituksella tee pullanhimoissani ystävänpalveluksia.

Treeline_Intro-31

2014 pääsin ensimmäistä kertaa ajamaan Prestenin graniittia kiivettyäni Antin kanssa legendaarisen Vestpillarenin. Kuten Prestenillä usein, homma oli melko hikistä. Kuulen edelleen usein ”Norjassa sataa aina” – mantraa, mutta viimeisen kuuden kesän kokemuksella olen hikoillut pohjoisen Norjan mäillä melko paljon enemmän kuin palellut vaikka viluisiakin keikkoja tottakai on ollut. Varsinkin öisin. Kiipeän joskus pitkähihaisessa, etten palaisi.

DSC04545img_3594

2015 toukokuussa kävin tosiaan ensimmäistä kertaa Baugenilla Ramin ja Emman kanssa. Sillä reissulla me tapeltiin parkkipaikalla kuinka monta camalottia Baugenin majalle oikein kannetaankaan. Raipe oli sitä mieltä, että vähempi parempi, koska nousu majalle on rankka. Me taas oltiin Emman kanssa sitä mieltä, että enemmän kamuja pitäs saada, eikä haittaa vaikka reppu painaa. Tikissähän tässä ollaan. Lopulta me kuitenkin jätettiin ylimääräiset kamat pois, mutta kannettiin mestoille iso purkki Nutellaa. Kahden majapäivän jälkeen Rami kaivoi repustaan lisäksi pari kaljaa, joista mä jouduin muistaakseni juomaan toisen. Se on ihan mitä priorisoi.

Treeline_Intro-50

2015 oli muutenkin oman kiipeilyni supervuosi. Kiipeilymetrejä (kilometrejä?) tuli ihan tolkuton määrä. Vuosi alkoi Jordaniasta ja reissuja riitti Norjaan ja Alpeille. Alkuvuodesta liidasin ekaa kertaa Ruskean Virran (saman tien kolmesti, lähti mopo käsistä). Tuona kesänä kiipesin Arnon kanssa pitkän Juhannuksen Olhavalla (noin 500 metriä) ja Emman kanssa omatekoisen Kustavi-derbyn (24 tuntia). Kesän 2015 kiipeilyä kuvasi parhaiten tietty rentous. Olin vielä terve ja vailla selkävaivoja. Niinpä luotin itseeni ja annoin vaan mennä.

Treeline_Intro-60Treeline_Intro-59

2015 vaihtui vuoteen 2016 Meksikossa Jukatanin niemimaalla. Kohde valikoitui miehen luolasukellusharrastuksen myötä ja minäkin tein reissulla elämäni upeimmat sukellukset. Luoliin mulla ei ollut asiaa, mutta Meksikon Cenotes-luolien Cavern alueella (alue josta näkee koko ajan luolan suun) oli henkeäsalpaavan kaunista – tippukiviä, halokliinejä (suolaisen ja makean veden raja, vähän kun ois kännissä) ja kai jonkin sortin fossiileitakin. Reissulla tapahtui vähän sitä sun tätä. Asuntoomme murtauduttiin ja Tulumin rantaraunioilla lahjoimme vartijat hiivittyämme salaa mestoille ottamaan kuvia auringonnoususta.

Parking Lot, Senja Island, Northern NorwayTreeline_Intro-64

2016 oli vielä ihanan vanhan vihreän pakun kulta-aikaa. Pakun ekat reissut meni ilman mitään rakennelmia. Senjankin reissulla nukuin makuualustalla pakun taka-osassa ja keittiö löytyi tyylikkäästi sivuoven aukosta. Öisin oli aika roimasti pakkasta, mutta talvimakuupussissa pärjää vähän alkeellisemmassakin pakettiautoviritelmässä. Keittokaasut sen sijaan olivat jatkuvasti jäässä. Fiksumpi ois tuollekin reissulle ottanut mukaan monipolttoainekeittimen. Mulla ei pakussa muuten koskaan ole ollut varsinaista keittiötä ja oon aina käyttänyt ihan tavallisia retkikeittimiä.

Treeline_Intro-68Norja_2016-1-4

2016 tein myös jo aika normaaliksi arjeksi muuttuneiden kiipeilyreissujen lisäksi vähän erilaisen Norjan reissun ja kävin ei-retkeilevien ystävieni kanssa Jotunheimissa. Nää huikeat naiset asuvat pitkin Eurooppaa ja treffailemme yleensä jossain kaupunkikohteessa. Mun hehkutettua vuonoja ja ilmeisesti kyllästymiseen saakka neidot raahautuivat Jotunheimin kupeeseen ja vakuuttelin likoille, ettei Norjan suosituin vaellus Besseggen kai nyt niin paha voi olla. Eipä vissiin.

Kesän Norjan kiipeilyreissulla kävin Arnon kanssa ottamassa ekat pakkini Helvetestindeniltä.

DSC08474DSC03355

2017 muutimme Emman kanssa kuukaudeksi amerikkalaiseen tila-autoon ja asuimme muutamassa neliössä pitkin Yosemiten Kansallispuiston laitamia. Piilaaksossa asunut frendimme Iiro kävi meitä moikkaamassa parinakin viikonloppuna. Toisella reissullaan Iiro lähetti Yosemiten Camp Nelkun klassikkoboulderin Midnight Lightingin ja toisella me vietiin se Half Domen Snake Dikelle.

Yosemiten reissulta tuli tehtyä toistaiseksi ainoa kunnon kiipeilyvideomme joka tuli toiseksi Helsinki Adventure Nightin lyhytelokuvaskabassa.

IMG_0885IMG_0589Romsdal-5

2018 kävin ottamassa jo toiset pakit Helvetestindeniltä. Tällä kertaa Suvin kanssa. Käyn siellä aina päivittämässä räkkiä. Osa kamoistani jää seinään ja tuon tuliaisena pois muiden pakittaneiden romuja. 2018 reissulla löysin tricamin!

Kirmasin kesän Norjan loppuun myös ensimmäisen ultramatkani Pallakselta Hettaan ja jäin heti koukkuun. Aion lähteä Vaarojen Maratonin 65 kilsalle jahka pääseen taas juoksutouhujen pariin. Eli arviolta noin 2025.

2018 syksyllä veimme Juhon kanssa Ilta Sanomien toimittajat Olhavalle ja kuvasimme pienen videon Ruotsalaisten Reitiltä. Toimittaja kysyi kiipeilytavoitteitani ja päässäni löi tyhjää. Eihän mulla sellaisia ole oikein enää ole. Joskus haaveilin vielä Patagoniasta ja Grönlannista, mutta nyt toivon että saisin vaan kiivetä aina, muodossa tai toisessa.

Niinpä artikkelissa on läppää mistäpä muustakaan kuin Helvetestindenistä.

lrg_dsc0017052623d51-ab96-45be-a23b-a88f3ae722c8

2019 olin raskaana, mutta kiipeilin silti jonkin verran ja tein Niinan kanssa ihanan vaellusreissun talviselle Kvaloyalle. Olen kuluneen vuoden aikana pohtinut useasti sitä, kuinka kiitollinen olen ihmisistä, jotka jakavat elämäänsä kanssani siitä huolimatta, että omani kävi vauvan tulon myötä läpi melkoisen onnen myllerryksen.


 

Perinteitä kunnioittaen vielä blogin kaikkien aikojen luetuimmat postaukset:

  1. Access in Finland – Loppuvuodesta 2015 luin Facebookista kuinka Bohuslänin Hallinden oli laitettu kiipeilykieltoon Access-ongelmien takia. Vedin herneen nenään ja kirjoitin käyttäytymisestä kiipeilykalliolla.
  2. Reittisuosituksia Lofooteille – Ehkä yleisin hakusana, millä blogiini päädytään on ”kiipeily lofootit”. Toinen todella yleinen hakuyhdistelmä on muuten ”kantti varmistukset”, mutta ne selvittäköön jokainen itse.
  3. Kvaloya and the Art of Bailing – Tarina mun ja Emman kolmista pakeista Kvaloyan upeissa maisemissa. Beilasimme viikon aikana Ersfjordtraverselta, Stora Blåmannenilta sekä Baugenilta. En oo vieläkään varma, missä välissä söimme ja nukuimme tohottaessamme keskiyön auringon alla.
  4. Kustavin Parhaat Kutoset – Kustavi tulee aina olemaan mun kiipeilyni koti. Kesällä 2015 listasin blogiin omat suosikkini Vakka-Suomen kutosista! Ja munkeista.
  5. Bohuslän – Bohuslänin postauksen parasta ja kehutuinta antia on Ramin ja Arnon ottamat upeat kuvat. Ruotsin Bohuslän on ollut mulle jo vuosikausia kevään ja syksyn vakiokohde. Reissu eteläiseen Ruotsiin jäi viime kesänä tekemättä, mutta ehkäpä suuntaan sinne taas 2020, tällä kertaa vauvan kanssa.

Pitkäksi venähtäneessä blogissa on muuten helpoin navigoida Hakemiston kautta.

Mukavaa tulevaa vuosikymmentä rakkaat ystävät ja lukijat!

Kiitos kun kuljette mukanani!

// Kannen kuva Bryce Canyonin Kansallispuistosta Utahista.


Follow @revontulia on Facebook and Instagram.