Mistä uusia kiipeilykavereita?

Kiipeily on tunnetusti ystäväintensiivistä puuhaa. Kaikki maailman huipuista harrastajiin hokee kuinka parasta lajissa on ihmiset ja oikeastaan vain teknosoolo on yksinäisten susien suosima harvakansainen alalaji. Kaikki muu touhuaminen boulderoinnista pitkiin jääreitteihin on poikkeuksetta parempaa tai ylipäätään edes mahdollista jonkun toisen ihmisen seurassa.

Uusien kiipeilykavereiden etsiminen mielletään monesti aloittelijoiden haasteeksi, vaikka seuran puute vaivaa ainakin ajoittain kaikentasoisia harrastajia. Itsellänikin on ollut useita pitkiä jaksoja jolloin seuraa kalliolle ei ole löytynyt oikein millään. Yllättyisitte myös kuinka moni kokenut alpinistikin manaa kiipeilykavereiden puutetta. Mitä marginaalisemmaksi omat unelmat menee, sitä vaikeampaa on sopivan seuran löytäminen ainakaan Suomen rajojen sisäpuolelta. Sen lisäksi, että haaveiden ja taitojen pitäisi edes jotenkin kohdata täytyy myös tulla toimeen. Aina jossain on kuitenkin joku, jolla on sama ongelma. Ja vaikka sopivien tyyppien löytäminen voi olla hankalaa yrittäminen kannattaa silti – onnistuessaan voi päästä elämänsä seikkailuun.

Akuuttiin kaverin puutteeseen voi johtaa myös oma tai vakituisen kiipeilyseuran elämänmuutos. Muutot, työt, erot, uudet puolisot, loukkaantumiset, vauvat ja muut elämää sinänsä rikastuttavat kommervenkit voivat havahduttaa tilanteeseen, jossa omat ihmiset eivät olekaan enää saatavilla reissuihin tai seuraksi kalliolle. Vierivät vuodet lajin parissa eivät tee uusien kavereiden löytämistä yhtään helpommaksi ja moni miettiikin ystävien karkottua ympäriltä kiipeilyn lopettamista tai yläköysisooloon erikoistumista. Pienen pakollisen itsesäälissä märehtimisen jälkeen voi kuitenkin myös pistää hösseliksi ja etsiä itselleen uutta seuraa narun päähän tai spottaamaan.

img_2321-1

Ready to top rope solo at Olhava. No friends around.

Mistä niitä uusia kavereita sitten löytää?

Miten ne saa pidettyä?

Ja houkuteltua mukaan reissuun?

Uuden Kaverin Jallitus

Kiipeilyseuran etsinnän mullisti aikanaan Facebook. Nykyaloittelijoille lienee jo itsestään selvää, että Facen paikkakuntakohtaisisissa ryhmissähän se flaksi parhaiten käy, mutta aina tilanne ei ole ollut ihan yhtä yksinkertainen. Muistan ikuisesti kuinka epätoivoisesti lähettelin Vertikaalin sähköpostilistalle meiliä eikä juuri kukaan koskaan vastannut. Kaikesta kätevyydestään huolimatta Facen palstoillakin on lopulta sama ongelma kuin sähköpostilistoilla. Mitäs jos kukaan ei vastaa huutoon? Ikinä?

Omalta osaltani luovuttamisen tai lajin vaihdon sijaan auttoi itseni tunnetummaksi tekeminen. Kotona ujoilun sijaan aloin tunkea rohkeasti mukaan paikallisen kiipeilyseuran tapahtumiin. Itselle tehokkaimmaksi tavaksi osottautui vapaaehtoisena toimiminen talkoissa, koska saunailtojen kaltaiset sosiaaliset tapahtumat tuntuivat alkuun aivan liian pelottavilta. Tavaraa kantaessa ei tarvinut keksiä mitään eeppistä läppää tai päteä lähetyksillä vaan kontaktit tuli luonnostaan tekemisen lomassa.

Pari muuta hyväksi havaittua tapaa on vastata muiden huutoon somessa tai hengata köysikiipeilyhallin boulderilla vähemmän ruuhkaiseen aikaan. Ei kannata kuitenkaan jättää itseään esittelemättä. Parin vuoden moikkailun jälkeen on kiusallista arpoa, että onkohan tolla mukavan oloisella tyypillä joku nimikin. Joka tapauksessa muutaman jutustelukerran jälkeen on huomattavasti helpompi kysyä, että kiinnostaisko mahdollisesti joskus köysittely? Tai oisko tiedossa settejä ulkokivillä?

img_2313

When rope soloing, the only photographic options are selfies or pictures of your feet. No friends around to take cooler photos.

Kaverin Pito

Yks oleellisimmista asioista kiipeilykavereiden pitämisessä on omasta ja muiden turvallisuudesta huolehtiminen. Kun keskittyy varmistamiseen tai spottaamiseen ja pitää huolen, että kaikki menee hyvin on todennäköisempää päästä saman kaverin kanssa kiikuille uudestaankin. Monella on prioriteettina vain ja ainoastaan se oma lähetys, vaikka turvallisesta ympäristöstä huolehtiminen olisi huomattavasti tärkeämpää. Eivätkä nämä kaksi asiaa sulje toisiaan pois, päinvastoin.

Esimerkiksi jos uusi kiipeilykaveri pyytää vaikka vähän kireempää yläköyttä on syytä on toimia pyynnön mukaan, eikä toteuttaa omaa satunnaisen paskasti keskittyvää varmistusideologiaansa löysistä köysistä. Tai jos kaveri toivoo tiettyä spottia niin silloin spotataan eikä kaiveta nenää tai mietitä omaa sendiä. Uuden kaverin kanssa on hyvä tottakai myös kommunikoida selkeästi siitä, miten haluaa toimittavan, mutta hasardin varmistajan tai spottaajan maineessa olevan somehuutoihin ei juuri vastata.

Turvallinen ympäristö tarkoittaa fyysisen turvallisuuden lisäksi myös mukavaa ilmapiiriä. Jos lähetys menee pieleen vieraalle (tai tutullekkaan) varmistajalle huutaminen on harvoin paras ratkaisu. Ala-arvoisesta varmistuksesta saa ja pitääkin huomauttaa, mutta se kannattaa tehdä rakentavasti keskustellen eikä tunnekuohuissa naisten älapäätä toistelemalla. Ja ennen kuin asian ottaa esille kannattaa miettiä, oliko vika nyt kuitenkaan varmistajassa vai ihan itsessä.

Kaverin pitämisessä toki auttaa myös, jos sattuu tulemaan toimeen, mutta se on asia johon on vaikeampi vaikuttaa kun pelissä on persoonatkin. Aina voi kuitenkin kannustaa. Kauniit sanat ei maailmasta lopu.

Tools of my top rope solo trade. I use Petzl Micro Traxion as lower device and Camp Solo 2* as upper. Both are obviously set up through the belay loop but the Solo 2 I position more upright with a chest sling that I make sure has a right knot that doesn’t strangle me. Be sure to know what you’re doing, take a course and read through the internet before trying this at home.  *Because this looks like an ad here’s full disclosure of my affiliation with Treeline: I know the owner and therefore sometimes get free coffee or cakes. I paid for both devices.

Reissuseuraa

Reissukaverin löytäminen onkin jo astetta hankalampaa, varsinkin jos etsii jotain spessumpaa kuin lähetysseuraa viikoksi Fontsuun tai Espanjaan (joihin voi rohkeampi muuten lähteä yksinkin ja iskeä varmistajan vaikkapa Olive Gardenista paikan päältä). Pelissä kun on turvallisuus, kullanarvoiset lomapäivät ja vaivalla ansaitut pennoset. Kaveriton joutuu kuitenkin riskeeraamaan pahimmillaan lukemattomat pakit ja vuosienkin mittaisen seuran etsinnän päästäkseen unelmiensa reissuun.

Jos ylipäätään on kiipeilykavereita, jotka ei vaan juuri nyt reissaa sinun kanssasi koska uus tyttöystävä, pitkä sormivamma tai mitä nyt ikinä kannattaa silti olla avoin reissukaipuustaan. Kaverisi saattavat tietää ihmisen joka kaipaa myös matkaseuraa tai uutta kiipeilykaveria. Tapasin aikoinaan yhteisen tutun kautta ystäväni Suvin, jonka kanssa oon sittemmin kiertänut maailman sivun. Suvi oli muuttanut juuri Tampereelle ja löysimme toisemme ”teidän kahden pitää kiivetä yhdessä” kehoituksen seurauksena.

Into the abyss. Looks pretty lonely doesn’t it.

Toinen keino on stalkata seurata ihmisiä netissä. Olen jo nyt vähän miettinyt, että jahka mun oma elämäntilanne taas sallii pyydän Sunnuntaiaamun Minnaa vaikkapa viikonlopuks Olhavalle vaikken varsinaisesti Minnaa edes tunne. En ole edes maininnut tästä Minnalle, koska aika ei omalta osaltani ole ollut vielä sopiva. Minnan Instagrammin perusteella kuitenkin tiedän, että pidämme todella samankaltaisista jutuista. Tokihan en tiedä suostuuko Minna, mutta se on sen ajan murhe.

Avoimissa seuranhakuilmoituksissa ja loputtomassa kavereiden kyselemisessä on aina haasteena myöntävien vastausten saaminen sekä tottakai hakujen kautta tulevan seuran sopivuus juuri omiksi kiipeilykavereiksi. Usein kannattaa aloittaa pienestä eikä lannistua vaikka vastauksena olisi pitkäänkin pelkää hiljaisuutta tai huteja. Reissuseuraa Patagoniaan ei löydy alkuunkaan niin helposti, kuin Ketaralle, E75lle tai Kustaviin. Yks Kustavin reissu voi kuitenkin poikia myöhemmin vaikkapa Alppireissun.

Pakkienkin riski kannattaa, koska voitettavaa on paljon. En ollut edes oikein vielä jutellut Emman kanssa pyytäessäni häntä aikoinaan seuran puutteessa vappuheilaksi Olhavalle. Emma oli jo varannut Bohuslänin reissun ja sanoi mulle ensin ”ei kiitos”. Sattumalta reissun neljäs lähtijä kuitenkin perui ja Emma sekä hänen kaksi mulle silloin melko tuntematonta kaveriaan ottivat mut riskillä mukaan. Ja niin sain yhdellä pienellä onnenkantamoisella kolme uutta ystävää, joiden kanssa olen sittemmin tehnyt lukemattomia reissuja Norjaan ja lopulta ihan Yosemiteenkin asti.

img_7668-2

Now this is better. It’s a sketchy snow/ice couloir and the weather is horrible but there’s a smiling friend around to belay and take pictures!

Onnea seuranhakuun!