Vuoden Päivät

Tarinoidessani blogini ensimmäisen Vuoden Päivistä olin yhä kuin lempisatuni viaton Liisa. Elin unelmieni ihmemaassa ja olin hullaantunut seikkailun kepeydestä, sekä uusista ihanista ystävistä. Rakastin kiipeilyä ja kaikkea mikä siihen liittyi. Olin humaltunut korviani myöten ja elin kaikista menneistä kiipeilyvuosista huolimatta edelleen loputtoman pitkää, ihanaa kuherruskuukautta. Olin ollut särkymätön.

Reilu vuosi sitten mulla diagnosoitiin pitkään jatkuneiden selkäkipujen jälkeen välilevyn pullistuma ja kivuliaita nikamapäätelevyjen tulehdusmuutoksia. Edessä oli suurten unelmien ja kehityksen sijaan fysioterapiaa ja yläköysittelyä. Oli päiviä joina kiipesin kuin mitään ei olisi koskaan mennytkään rikki. Ja sitten oli päiviä, joina itkin lattialla kun en saanutkaan sukkia jalkaan. Mulla oli uudet rajat, enkä enää oikein tiennyt mitä ne on.

stora-40-9

Suvi bushwhacking at Klin in April. Anica Kuk, Paklenica, Kroatia.

Kevään tullen lähdin aina reissuun, koska se oli mulla tapana.

Halusin herätä aamuisin pakusta tai teltasta, suunnitella päivän reitit, pakata kamat reppuun ja suunnata uuteen seikkailuun. Etsin itseäni Kroatiasta ja Norjan vuonoilta. Nautin suunnattomasti synttärikakusta Paklenicalaisen majatalon parvekkeella tai Henningsvaerin sillalta kalastetuista makrilleista, mutta kiivetessä vaadin itseltäni liikaa. Olin yrittänyt kuntouttaa itseäni fyysisesti, mutten ollut tajunnut, että henkisen kapasiteetin palautuminen (mulle) haastavien pitkien reittien vaatimalle tasolle olisi se kaksinverroin vaikeampi juttu. Ja lopulta aloin pelätä.

Pelkäsin kipua, tippumista ja epäonnistumista. Kuolemaakin.

stora-40-7

Lea coming up the uber classic Vestpillaren of Presten in July. Lofoten, Norway.

stora-40-2

December breeze at the Afantizar Valley, Morocco. The British Grading System is clearly invented just to intimidate you. They call 4+ VERY SEVERE instead of ”hiking” and 6a EXTREME 1 or even EXTREME 2 instead of ”just go for it”.

stora-40-3

September rocks at Martti Servo, Rovaniemi. Photo by Piritta.

Kiipeilyyn liittyvistä peloista on kirjoitettu varmasti yhtä kauan kuin kiipeilystäkin. Pelot on jopa orastava business, Hazel Findlay ainakin tarjoaa henkistä valmennusta siitä riittävästi maksaville. On helppo ajatella, että kiipeilyyn liittyisi lähinnä korkeanpaikankammoa tai putoamisen pelkoa, mutta todellisuudessa kiipeilijän pelkojen paletti on loputonta mielen ja endorfiinien shakkia, jossa pelkää välillä liian vähän, välillä liian paljon ja joskus just silleen sopivasti, että vatsanpohjassa kihelmöi. Emmakin kirjoitti aiheesta joskus, kattavammin kuin itse koskaan jaksaisin.

Onnistumisen seuratessa toistaan on helppo olla rohkea. Itseluottamuksen huipulla kiipeilyyn vaadittava henkinen kantti on loputon voimavara, joka kuljettaa lähetyksestä toiseen. Pelkojen ottaessa vallan on kuitenkin vaikea erottaa järkeviä pelkoja loukkaantumisen tai epävarmuuden aiheuttamista henkisistä lukoista. Kun pään sisällä jokainen heiluva kivi onkin yhtäkkiä kaksin verroin irtonaisempi, jokainen camu toinen toistaan huonompi, jokainen abalakov liian hauraassa jäässä ja jokainen mahdollinen pelastuspartio edellistä kauempana on aika palata takas mukavuusalueelle.

stora-40-6

End of August circuiting at Grottan. In Åland I was afraid of my special brew of Stallhagen getting too warm in the sun. Photo by Lea.

Mulle avain todellisen kuntoutumisen alkamiseen on ollut armollisuus itseäni kohtaan. En ole vieläkään fyysisesti tai henkisesti entiselläni, mutta olen tajunnut antaa itselleni taas aikaa. Olen ollut onnellinen siitä, mihin olen milloinkin pystynyt. Olen kiivennyt paljon helpompia reittejä, yläköysitellyt ja kerännyt rohkeutta. Koska loppujen lopuksi pelkoja ei voiteta pakottamalla, vaan kasvavalla itseluottamuksella. On opittava luottamaan siihen, mitä osaa ja mihin pystyy. Ja sitä kaikkea ei voi aina laskelmoida, vaan joskus se on rakennettava alusta asti uudestaan.

Pelko tekee meistä inhimillisiä.

Se pitää hengissä.


On jokseenkin uskomatonta, että blogi on kulkenut mukanani jo kohta kaksi vuotta. Rakastan kirjoittamista, mutta omien ajatusten saattaminen maailmalle jännittää ajoin edelleen. Typeryyttäni olen välillä pohtinut, että onko minulla edes oikeutta kirjoittaa lajista, kun mielestäni pääsen hädin tuskin perusreittejä. Aina kuitenkin tajuan, että se uskomattoman kaunis maailma, jonka edessäni näen, ansaitsee tulla jaetuksi.

Alla vielä vuoden 2016 viisi luetuinta kirjoitusta:

  1. Access in Finland – Suomen kallioiden Access-ongelmista
  2. Helvetestinden – Kuvia Norjasta ja ajatuksia mukavuusalueesta
  3. Kustavin Parhaat Kutoset – Rakkaudesta Kustaviin ja munkkeihin ❤
  4. Euroopan Pitkiä Reittejä – Multi-Pitch suosikkeja Euroopasta
  5. Senja – Ihana talvinen Senja ja pohdintaa nopeudesta

Suurkiitokset kaikille lukijoille. Teitä oli vuonna 2016 aivan huikea määrä!

dsc_1093

It’s the journey that matters.