Kvaløya and the Art of Bailing

Meillä ei ollut lähtiessä oikein minkäänlaista kunnon suunnitelmaa. Edelliset päivät oli menneet sellaisessa arjen kaaoksessa ettei me ehditty koko reissuakaan oikein miettiä kuin vasta joskus Kilpisjärven kohdilla. Oltiin pakattu porttista ja funkness deviceä myöten kaikki mukaan – rajana oli vaan taivas ja omat kyvyt mutta aikaa vaivainen viikko.

Ja ne omat kyvyt riitti tällä kertaa kolmiin pakkeihin.

Ekat pakit me otettiin Ersfjord Traverselta. Pakittaminen on toki aika suhteellinen juttu kun on koko yön kulkenut nukkumatta harjanteelta toiselle, mutta koska me lopetettiin meidän vaellus Baugenille Blåmannenin sijaan pakithan nekin siinä mielessä oli.

Ersfjordtraversen. The pillar on far left is Stortolpan. Seems far away but is only quarter of the whole distance.

Ersfjordtraversen. The pillar on far left is Stortolpan. Seems far away but is only quarter of the whole distance.

Yö joka me vietettiin kulkien Ersfjordin pohjoispuolen vuorenhuipulta toiselle oli uskomaton. Keskiyön aurinko vaelsi loputonta harjannetta meidän mukana. Aina se ehti seuraavan vuoren taakse niin että jokaisella huipulla meitä odotti jälleen uusi kullanhohtoinen auringonlasku. Huippu toisensa jälkeen me kiivettiin ylös ja alas ja pidettiin toisistamme huolta. Kannateltiin toisiamme auringonlaskujen saattelemana kohti Baugenin majaa. Pitkän yön tunteihin mahtuu niin monta nousua, laskua, kalliota, lumirinnettä ja harjannetta että aina toisen väsyessä toisen täytyy jaksaa halata, hymyillä ja auttaa eteenpäin. Vuorovedoin.

Päätös tehdä traverse yöllä oli loistava. Keskiyön aurinko valaisi koko harjanteen ja lumitilanne oli vakain yön viileinä tunteina. Mutta kyllä sitä aamuviideltä jossain vielä liian usean huipun päässä Baugenita miettii mistä sen lopun sisun vielä kaivaa kun harjanne vaan jatkuu ja jatkuu. Toisaalta me ei koskaan kiirehditty. Aina oli aikaa avata sielunsa vielä yhdelle Norjan mereen piirtyneelle auringon sillalle.

Tokat pakit me otettiin Blåmannenilta. Me käytiin Blåmannenin parkkiksella jo toukokuussa jolloin me salaa mietittiin et heinäkuussa me tullaan tänne uudestaan. Me heräiltiin tiistai-iltapäivän auringossa Norjan upeimman pohjoisseinämän alta ja alettiin pakkaamaan tavaroita haulbagiin ajatuksena lähteä yötä vasten teknoamaan Atlantiksen ekoja köydenpituuksia. Suunnitelma oli kiivetä kaikki vapaasti mikä suinkin kamoista vetämällä menis ja teknota loput.

Mun oli tavallaan pitänyt tulla Blåmannenille jo viime kesänä teknoon Ultima Thule. Siltä retkeltä otettiin pakit jo Lofooteilla joten nyt mä olin sentään Kvaløyalla ja tiesin edes jotenkuten mihin olin menossa. En mä silti vieläkään ollut ihan sinut sen tarvittavan sisun määrän kanssa mitä se seinä ois meiltä ottanut. Jotta me ois annettu itsellemme edes jonkinlaiset onnistumisen edellytykset meidän ois pitänyt jättää se traverse väliin ja mennä suoraan selättään myyttien Atlantis.

Tällä kertaa päästiin kuitenkin jo seinälle ja hymyissä suin me sieltä pakiteltiin. Märissä kengissä, umpiväsyneenä ja onnellisina siitä että oltiin edes yritetty. Oltiin kannettu kaikki kamat seinän alle ja käyty läpi se ajatustyö siitä, mitä tollanen mahtava pohjoisseinämä meiltä vaatii. Ja mitä kaikkea se voi onnistuessaan antaa.


Kolmannet pakit me otetiin Halfmånerissetiltä. Sen ei pitänyt olla ees niin kovin vaikeeta, yks köydenmitta sitä Baugenin kuuluisaa napakkaa kuus plussaa ja loput reilusti helpompaa. Siinä vaiheessa kun me oltiin kiivetty ensimmäistä kuus miikaan pätkää sivuun, ylös ja alas me tuumattiin että tää oli tässä. Koskaan ei oo kymmenen metriä liidiä tuntunut niin pitkältä kun sinä päivänä Baugenilla. Meillä oli takana vasta viis päivää, mutta se tuntu puolelta elämältä ja me oltiin oltu taukoamatta liikkeessä.

Oltiin unohdettu levätä, pysähtyä ja hengittää. Mentiin vaan ja niinpä se stoppi tuli naurun kyyneleet silmissä pakituskiiloja halkeamaan viritellessä. Sielläkin me halattiin, pyydeltiin toisiltamme anteeks että ei kai me ny mun takia pakitella ja samalla oltiin niin hemmetin väsyneitä että hädin tuskin jaksettiin enää hymyillä.

Pitkään me ajateltiin, että meiltä puuttui kaikesta se viimeinen sisu ja sinnikkyys jolla asiat olisi viety loppuun saakka. Tehtiin mentiin ja kokeiltiin rajojamme muttei missään vaiheessa saatu työnnettyämme itseämme sinne järjettömän epämukavyyden, väsymyksen ja kivun toiselle puolelle missä sä näät vaan mustaa mutta jatkat matkaa silti.

Mutta ei se lopulta kai pelkästään siitä jäänyt kiinni. Täydellisen suorittamisen kannalta olisi varmasti järkevämpää keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan mutta aika harvoin mulla on tilanne jossa on matkassa seurassa jossa on näin turvallinen olo vähän kokeilla kaikkea ja täsmentää niitä omia, tulevia unelmiaan.

Ja vaikka mistään ei tullutkaan lopulta valmista, me opittiin paljon kiipeilystä, itsestämme ja toisistamme. Ystävyydestämme. Kai me vaan kuviteltiin olevamme jonkinlaisia supernaisia kun ei maltettu levätä.


Ersfjordtraversen on noin 18 kilometrin mittainen harjannereitti Rekvikistä Blåmannenille. Reitti sisältää muutaman laskeutumisen, ilmavaa skramplaysta ja jonkin verran kiipeilyä (3-4). Linja on kohtuullisen helppo seurata. Meillä oli mukana yksinkertainen räkki (0,3-2 camalotit ja kiilanippu) sekä 60 metrin köysi. Kilian Jornet juoksi meidän kanssa samana iltana reitin aikaan 4h 51min mutta aikaa kannattaa varata omasta vauhdista, varmuudesta, reitin lumitilanteesta ja kunnosta riippuen mitä tahansa viiden tunnin ja yli vuorokauden välillä. Reitin loppupuolelle osuu Baugenin maja jossa nukuimme päiväunet. Jotkut olivat jäljistä päätellen nukkuneet kevyissä tuulensuojissa jo reitillä mutta tämä on oman harkinnan varassa – etenemisvauhti hidastuu yöpymiskamoja kannettaessa.